"Lapsen etu"

"Haittaaks se?" hokee television suositusta viihdeohjelmasta viime aikoina tutuksi tullut sketsihahmo. Saman kysymyksen esittää viestinnän tutkija Johanna Sumiala Vantaan Lauri -lehteen 6/2012 kirjoittamassaan kolumnissa, jossa hän uskaltautuu tarkastelemaan kriittisesti nykypäivän vanhempien pyrkimyksiä varmistaa lastensa menestys elämän kilpakentillä. Taloudellisen ja poliittisen eliitin tavoitteena on yhteiskunnan kilpailukyvyn varmistaminen, mihin ei kuulemma riitä "ihan hyvä" vaan ainoastaan paras. Janipetterit ja Terot saattavat kuitenkin olla toista mieltä ja todeta "EVVK". Tai sitten he vain väsyvät aikuisten odotuksiin ja huipulle tähtäämiseen.

Liian monet vanhemmat kuuntelevat kiltisti vallanpitäjien puheita menestyksen edellytyksistä ja tulkitsevat ne myös vaatimuksiksi omille lapsilleen. Valitettavan monet ovat myös omaksunut yhteiskunnan korostaman kilpailuajattelun ja alkaneet toteuttaa sitä paitsi omassa elämässään myös lastensa arjessa. Kuten Sumiala toteaa, osa vanhemmista tekee kaikkensa jälkikasvunsa huipulle pääsyn varmistamiseksi: synnytyssairaalat kilpailutetaan, päivähoitopaikka varataan hyvissä ajoin esim. kielikylvystä tai montessorista, harrastukset ja koulu valitaan huolellisesti vaikka pidempien matkojenkin takaa.

Kaikki vanhemmat sanovat toki tekevänsä kaiken "lapsen eduksi". Todellisuudessa ykkösasia monille on ykkökseksi pääseminen kilpailussa. Kakkossija ei kelpaa. Osa vanhemmista saattaa vedota myös yhteiskunnan tarpeisiin, mutta harvempi oivaltaa tai ei ainkaan kehtaa sanoa ääneen, että lapsesta on tullut oman suorituskeskeisyyden väline. Kuten Carl Honorén kirjassa Perhe paineessa (207, 2010) todetaan, moni kokee lapsensa hyödykkeenä tai sijoituksena. Juha T. Hakalan (Isän kasvatusoppi, 2009) mukaan lapsista on alkanut tulla osa "tehokkuusyhteiskunnan jäseniltään vaatimaa portfoliota." Heistä on tullut suoritus, osa vanhempiensa ansioluetteloa. Vanhempi kokee saavansa lapsen menestyksestä myös itse osansa - onhan hän sijoittanut lapseen aikaansa ja rahaansakin...

Onko enää ihme, jos lapsemme kokevat tuon tuostakin riittämättömyyttä, pitävät itseään epäonnistujina ja saattavat lopulta luhistua syömishäiriöihin tai muuhun itsetuhoiseen käyttäytymiseen?

Lukuvinkki: Juha T. Hakalan blogikirjoitus "Kroonisesti itseensä tyytymätön ihminen"