Rautaa rajalle - vai rajat auki?

Otsikon perusteella voisi epäillä, että nyt on puhe kansainvälisestä liikkuvuudesta tai naapuruussuhteista. Kiikarissa on kuitenkin paljon arkisempi rajankäynti, nimittäin työelämän rajattomuudet. Kiinnekohtana ovat työnohjauksen asiantuntijoiden Tuula Kianderin ja Jussi Onnismaan viime vuonna Osviitta-lehdessä (1/2011) julkaisemat artikkelit teemasta "Mahdolliset ja mahdottomat rajat".

Tuottavuuden tehostamisen aikakaudella koetellaan ihmisten rajoja monin tavoin. Kun työntekijöiltä odotetaan rajatonta sitoutumista omaan organisaatioon ja sen kulttuuriin, työn ja vapaa-ajan rajat voivat sekoittua. Pelkkä tehtävien suorittaminen ei enää riitä, vaan Kianderin ja Onnismaan mukaan vaaditaan "oikeaa asennetta". Kaikesta uudesta ja jatkuvasta muutoksesta pitäisi innostua. Kiinnostuksen puutetta, väsymystä tai stressiä ei saa näyttää, koska se voidaan tulkita vääräksi asenteeksi tai jopa kyvyttömyydeksi hoitaa tehtäviä. (s. 24) Onkin helppo yhtyä Kianderin ja Onnismaan pohdintoihin siitä, että onkohan työelämästä tulossa "kilpailu, jossa rajallisuuden tunnustaminen ja tunnistaminen on heikkouden merkki?" (s.21).

Rekrytointi-ilmoitusten perusteella työpaikoilla tuntuisi nykyisin olevan rajattomia moniosaajia, hyviä tyyppejä ja tiimipelureita, joiden innovatiivisuus ja potentiaalinen tulevaisuuden osaaminen ovat tärkeämpiä kuin heidän työhistoriansa (s. 23). Tai tällaisia ominaisuuksia ainakin arvostetaan. Epäinnovatiiviseksi ja rajoittuneeksi voidaan puolestaan leimata sellainen työntekijä, joka tuo esiin ammatillisiin tai resursseihin liittyviä rajoja. Siksi monet pyrkivätkin salaamaan stressin ja väsymyksen esimiehiltään ja kollegoiltaan. (s. 16.)

Työyhteisön yhteisenä tehtävänä vaikuttaa olevan jatkuvan innostuneisuuden ja flow-tilan ylläpitäminen, mistä myös palkitaan (s. 17). Omaa "työn iloa" tai peräti flowta on nykyisin kätevää tuoda esiin mm. organisaation sisäisillä keskustelufoorumeilla. Pieniä palkintoja voi helposti keräillä vaikkapa sosiaalisen median "tykkäyksinä" tai "peukutuksina". Tärkeintä on hyvän fiiliksen säilyttäminen ja työn imun hehkuttaminen. Näin saa esimiehiltä positiivista huomiota ja kiitosta oikeanlaisesta (rajattomasta?) työlle omistautumisesta.

Rajattomuuteen kätkeytyy kuitenkin omat riskinsä. Kun työn imu ja vaatimukset vahvasta sitoutumisesta kasvavat, työn ja yksityiselämän raja hämärtyy ja työelämästä voi käytännössä tulla ainoaa oikeaa elämää (s. 21). "Sisäisen yrittäjyyden" ideologian puskemana työssä menestyminen saattaa nousta elämän tärkeimmäksi tavoitteeksi, ja yksilöt ajautuvat työyhteisöissä kilpailemaan keskenään. Jos työntekijä alkaa uskoa omaan kaikkivoipaisuuteensa tai ainakin rajattomaan jaksamiseensa, edessä voi olla vähitellen hiipinyt uupumus ja rajojen kohtaaminen. Rajanveto ja "ei:n" sanominen ei tällaisessa kulttuurisessa ilmapiirissä ole arvatenkaan helppoa, mutta omien sisäisten rajojen kuuleminen ja kunnioittaminen on kuitenkin tärkeää (s. 25).

Voi sitä työn rajatonta riemua!

Mun kakku on isompi kuin sun

Eikö tunnukin hyvältä, jos oma asunto on isompi kuin naapurin? Tai jos omassa parkkiruudussa tai mieluummin autotallissa kiiltää upeampi kaara kuin pomolla? Enkö olenkin selvästi parempi ihminen kuin kaverini, jonka tilipussi on kevyempi? Onhan vaimonikin ylivoimaisesti kauniimpi.

Elämme maailmassa, jossa ovat vallalla pikkulasten arvot. Olemme kenties omaksuneet ne jo lapsuuden hiekkalaatikoilla, eikä niistä ole ollut tarvetta kasvaa eroon, koska myös aikuisten maailma tuntuu suosivan niitä.

Isompi, vahvempi, kauniimpi, kalliimpi, muodikkaampi, tyylikkäämpi...merkitsevät yhä useammille parempaa. Tai näin ainakin ympäröivä todellisuus antaa meidän ymmärtää.

Päivän lehdessä kerrotaan lastenkutsujen muuttuneen kilpavarusteluksi. Uutisen mukaan joku perhe oli varannut 2-vuotiaan lapsensa synttäreitä varten kokonaisen elokuvateatterisalin ja palkannut paikalle myös esiintyjän. Voi voi, yritys hyvä kymmenen, mutta kakkoseksi jäitte: Carl Honorén saamien tietojen mukaan eräs amerikkalainen yritysjohtaja käytti jo vuonna 2006 tyttärensä 13-vuotispäiviin 10 miljoonaa dollaria! Nimekkäiden esiintyjien viihdytyksestä nautittuaan 300 synttärivierasta palasi kotiin digikameran ja iPodin kanssa. Rapakon takaa kai nykyisin muodissa olevat kaverilahjat on meillekin matkittu: synttärit on ihan surkeat, jos sieltä ei saa kotiinviemisiksi jotain kivaa krääsää.

"Ei 25 tenavaa mahdu meille" tai "Synttärit on näppärintä järjestää jossain muualla kuin kotona", ovat vanhemnilta usein kuultuja selityksiä sille, että lapsen kaverit saavat kutsun esim. mäkkäriin, karting-radalle, Megazoneen tai mikä uusi paikka nyt olisikaan vielä keksittävissä.

Käytännöllisyys tai helppous ovat varmasti hyviä perusteluja, mutta jostain syystä vanhemmat eivät kykene rajoittamaan kutsuttavien määrää, vaan haluavat tarjota lapselleen "parasta". Samalla voi kätevästi viestittää toisten lasten vanhemmille omasta varallisuudesta - eli paremmuudesta... Ikävä kyllä lapset eivät tutkimusten mukaan arvosta niinkään järjestettyä ohjelmaa kuin vapaamuotoista ja spontaania leikkiä ja yhdessäoloa. Kunpa aikuiset tajuaisivat tämän, niin rahat eivät menisi hukkaan. Ai niin, mutta eihän lasten hyvinvointi ja onnellisuus ollutkaan tässä se juttu, vaan vanhempien tarve näyttää ja osoittaa ylemmyyttä. Onko enää ihme, että luontaisesti viattomista naperoistamme kasvaa yhä nopeammin vertailun ja kilpailun sisäistäneitä kuluttajia? Toivottavasti synttärit eivät jää juhlimatta ja elämä romahda, jos yt-neuvotteluista ei kannetakaan kakkua pöytään...

"Tykkää" edes musta!

Elämme huomioyhteiskunnassa. Tässä uudessa maailmassamme on tärkeää verkostoitua eli luoda itselleen laaja suhdeverkko. Keskeistä ei ole niinkään ihmissuhteiden laatu - pinnallisemmatkin ja tilapäiset on "ihan ok" - vaan ennen kaikkea verkoston laajuus eli suhteiden määrä. Se on yksi ihmisarvon ja osaamisen mittari. Jos olet arvostettu ja taitava, pystyt laajentamaan verkostoasi nopeasti ja viestittämään sen avulla omista kyvyistäsi ja pätevyydestäsi.

Mutta verkostot on myös saatava jollain tavoin näkyviksi. Muutoinhan toiset eivät voi tietää, miten etevä tai ihana ihminen oletkaan, kun niin monet ovat halunneet olla kanssasi eri tavoin kontaktissa. Vaan eipä hätää - ihminen on kekseliäs kehittämään yhä helppokäyttöisempää teknologiaa ja onkin tuonut avuksemme vallan kätevän välineen verkostojemme ja oman erinomaisuutemme paljastamiseen muille: Facebook, siinäpä ihmisen paras kaveri!

"Tykkäämisestä" ja "peukuttamisesta" on tullut monille päivittäinen - tai ääritapauksessa ympärivuorokautinen - harrastus ja osalle lähes elinehto. Facebookissa ja muissa samankaltaisissa verkkopalveluissa on mahdollista viestittää toisille käyttäjille pienellä peukalo pystyssä -symbolilla erilaisia positiivisia asioita: samanmielisyyttä, toisen kirjoittamasta ajatuksesta innostumista, tunteeseen samastumista, kiitollisuutta, ihailua... FB on lähtöisin Yhdysvalloista, jossa kulttuuriin on kuulunut viljellä "I love it!" tai "I love your dress" -tyylisiä ilmaisuja ilman sen syvällisempää tai vakavampaa merkitystä. Tulee mieleen, että onko Facebookin kautta tapahtunut eräänlainen jenkkikulttuurille ominaisen pinnallisen viestinnän invaasio ympäri maailmaa...

Mihin tarvitsemme tykkäyksiä? Ainakin osa Facebookin ja sen sukulaisten käyttäjistä halajaa niistä heikolle itsetunnolleen hetkellistä laastaria. "Tykkäys" on osoitus hyväksynnästä - tai peräti jostain enemmästä: arvostuksesta, pitämisestä tai ainakin lähentymisestä. "Tykkäys" lämmittää sen kohteena olevan mieltä ja saa haluamaan lisää... Mitä siis "seinälle" aktiivisesti kirjoittavat ja ainakin ajoittain selkeästi "tykkäyksiä" odottavat Facebookin käyttäjät oikeastaan kaipaavat ja tarvitsevat? Rakkautta. Sillä rakkauden puute aiheuttaa helposti  ongelmia itsen arvostamisessa ja voi johtaa riippuvuuksiin. Facebookin käyttö ja tykkäysten kyttäys saattaa olla addiktio, jonka taustalla on tarve kokea olevansa hyväksytty ja saada vahvistusta sille, että olen hyvin verkostoitunut ja pystyn kiinnittämään toisten huomion.

Entä jos kukaan ei "tykkääkään" minun viesteistäni - ja minusta? Entä jos kaikki peukutukset tuntuvatkin menevän muille, eikä kukaan klikkaa minun statuspäivitykseni vieressä olevaa painiketta? Miksi jään huomiotta? Kertooko se epäonnistumisestani ihmisenä tai työntekijänä - vai olenko peräti ns. luuseri?

Eräs nuorehko pappi totesi hiljattain: "Jumala peukuttaa meitä kaikkia - ihan jokaista!" Ah, miten hyvältä tuntuikaan, että joku rakastaa minuakin...

Unelmakoulu hakusessa

Pssst! Älkää hiiskuko tästä ulkomaalaisille. Olen nähkääs kuullut, että suomalainen koulu ei olekaan Pisa-menestyksestään huolimatta täydellinen. Joku kertoi, että tutkimuksen mukaan oppilaat eivät kuitenkaan oikein viihdy koulussa (oliko muuten jollekin yllätys?!). Liekö tämä syynä siihen, että koulussa ei ilmeisesti enää uskalleta sanoa lapsille "ei". Tai vaikka sanottaisiinkin, niin oppilaat ovat kotona oppineet, että kielloille ei tarvitse korvaansa lotkauttaa.

Suomessa on jopa "Unelmakouluksi" nimettyjä oppimislaitoksia, mutta kyllähän ne taitavat jo muissa maissa aavistella, että ei se suomalainen koulukaan mikään taivaallinen keidas ole. Nyt on nimittäin julkaistu ikävä kansainvälinen tutkimus, jonka mukaan Suomen kouluissa näyttäisivät oppilaat ottaneen vallan. Opettajat ovat kädettömiä häiritsevien lasten kanssa, kun järjestyksenpidon sallitut keinot ovat lähes olemattomat. Jälkkärilläkään ei ole mitään vaikutusta, ja opettajat siirtyvät uupuneina kiihtyvällä vauhdilla muihin tehtäviin.

OECD:n raportin mukaan koulukuri on Suomessa eri maiden vertailussa yksi huonoimmista. Mutta opetusviranomaiset eivät silti tahdo sanoa "EI", vaan haluavat jatkaa pehmeällä haihattelulinjalla: "On tärkeää tehdä opetuksesta siinä määrin kiinnostavaa, että mielenkiinto suuntautuu oppimiseen.", viisastelee eräskin virkamies. Eli vika onkin loppujen lopuksi opettajissa, kun eivät osaa tehdä opetuksestaan riittävän mielenkiintoista! Syyllistämällähän ne opettajat varmaan saadaankin pysymään ammatissaan!

Yksilön vapauksissa ja koskemattomuudessa on menty meillä liian pitkälle. Jo pienet päiväkotilapset ovat tietoisia oikeuksistaan ja saattavat ärähtää (arvatenkin vanhempiensa opastamana) hoitajalleen, jos tämä yrittää lopettaa lasten nujakoinnin tai paikkojen remontoimisen koskemalla heihin. "Hyvin kasvatettuja" ovat nämä hellantuutelimme, ja viranomaiset haluavat varmistaa kansainvälisen menestyksen jatkumisen antamalla koulun oppilaille temmellyskentäksi. Koulun nimen voisikin oikeastaan vaihtaa vaikka viihdekeskukseksi, ja opettajia voisi alkaa kutsua sirkushuvien tirehtööreiksi. Osuvat termitkin suuntaisivat toimintaa ehkä paremmin toivottuun suuntaan.

Viittaus: Opettajat siirtyvät yhä herkemmin muihin ammatteihin